Kadonnut kirje

Hei taas ja kiitos kirjeestä, minä en kyllä yhtään tiedä miksi edellinen kirje ei näy. Jos tämäkään ei tule perille, niin vaihdan siihen kirjekyyhkyyn. Nyt kukkii krookukset, leskenlehdet, narsissit, imikät ja lumikellot. Kevät saa vähän lisäväriä, vaikka maa kävi muutaman kerran valkoisena.

Kirjoittajaidentiteetti... Kirjoitan aika vähän muuta kuin työtekstiä, ja se tietysti kuihduttaa kirjoittamisen sävyjä. On vain se ammatillisen kirjoittamisen rooli. Siitä irrottautuminen on aika vaikeaa. Mutta aina voi yrittää ja hyväksyä sen, että sama ihminen ei veny aivan kaikkeen. Myötätunto ja itse myötätunto on silti helpommin sanottu kuin tehty.

Tällä hetkellä poliittiset kirjoitukset ovat vaalien vuoksi isosti näkyvillä. Ja kiinnostava juttu viikolta oli tämä geriatrisen yhteiskunnan käsite. Kun vain ikääntyvä väestö pitää tiukasti kiinni äänestysoikeudesta ja nuoriso nukkuu vaaleissa, niin aihepiirit valikoituvat sen mukaan. Tätä on ollut aina, mutta ilmeisesti kuilu syvenee. 

Poliittinen kirjoittaminen ei ole minun tonttiani, mutta seuraan kiinnostuksella. Viimeksi puhuimme poliisesta ja papeista, miksei myös imaameista ja rabbeista kouluilla. Kaikkia kirjoittavia, lukevia ja puhuvia aikuisia tarvitaan haastamaan nuorten yhteiskunnallista uteliaisuutta. On paljon ilmiöitä, joille osa ummistaa silmät ja osa kieltää, mutta me emme pysty pitämään nuoria pumpulissa, johon ei kuulu erilaisten vakaumusten, näkemysten, uskomusten välinen dialogi tai jopa taistelu. 

Vaalit ovat kaduilla, turuilla ja toreilla, mutta näkyvätkö ne kouluilla tai nuorten elämässä. Itse olin lapsena ihan ymmälläni kun aikuiset näkivät jopa kaupat puoluevärien kautta. S-ryhmä keskustan, K-kaupat kokoomuksen ja Siwat vasemmiston,... Tai jotain. Vaasassa asuva täti haaveili punaisesta Ladasta, vaikka auto oli sinne aivan sopimaton. Nuoruuteni Kalliossa punaisia autoja oli vaikka millä mitalla. Lauloimme yläkouluikäisenä erään kunnallispoliitikon vaalitilaisuudessa, jolloin opettajalle oli tärkeää kertoa, ettei kyse ole hänen poliittisesta mielipiteestä, vain esiintymisestä. No eihän me edes mietitty sellaista. Olisimme laulaneet vaikka yleisessä vessassa jos olisi niin pyydetty. Ehkä huvittavin tilanne syntyi valkoisessa salissa, joka selvästi tunnustaa väriä. No saimme isot aplodit ja pyydettiin encorea. Muistimme ulkoa vain Chydeniuksen kalliolle kukkulalle... Seuraavat taputukset olivat vähän vaimeita. 

Ymmärrän intohimoisen ihmisen tuskan, jos haluaa ja tekee mieli osallistua kaikkeen, niin tunnit ja päivät loppuvat kesken. Toivon silti loppumatonta intoa kirjoittamiseen. Ja nyt jännitän mitä tälle kirjeelle käy, katoaako taas bittiavaruuteen...