Pelastusoperaatio alppiruusu

Kiitos kirjeestä, ja miten puhutteleva aihe, elämä ja kuolema. Ehdottomasti samaa mieltä olen kanssasi, pienten kanssa seksuaalikasvatusteemat ovat lastenleikkiä verrattuna maailman väkivaltaisuuteen liittyviin kysymyksiin. Ja 6-vuotiaiden seura on muutenkin syvällistä, heidän kanssaan voi todellakin puhua syntymästä, elämästä ja kuolemasta. Se on loistava ikä, ei vielä olettamukset ja yhteisön paineet tunnu niin vahvoina. Näen lapset aivan kuin kukan nuppuina, valmiina avautumaan uuteen kevääseen.

Meillä on suuri tarve säilyttää, mutta se on helpommin itseen kuin ympäristöön kohdentuvaa. Haluamme rypytöntä naamaa ja huolettomia eläkepäiviä, rahallista turvallisuutta ja pidennettyä nuoruutta keinolla millä hyvänsä. Omaa ikääntymistä voi hämätä vaatteilla ja meikillä, nuoremmalla kumppanilla tai kovalla treenillä, kalliilla rasvoilla jne. Mutta se pyörii sittenkin, aika ei tikitä taaksepäin eikä aurinko kierrä omaa napaa, vaikka se ajatus hyvältä tuntuisikin. 

Kukkien kuolema, tai sen mahdollisuus on liikuttanut minua tällä viikolla ihan konkreettisesti ja fyysisesti, ei niin että itkisin leikkokukkien lakastumista maljakossa, vaikka varsinaisesti en pidä kukista, joilla ei ole juuria. Nappasin hevihävikkilaatikon neilikat kuolemaan kotiini, ihan niinkuin niille olisi väliä missä viimeiset päivänsä viettävät. Biojätteeseen päätyivät tänään kuitenkin. Mutta tulevat hallayöt pakottivat ostamaan metritolkulla harsoa, jota levittelen kolmeen kerrokseen kaikkialle missä taimet ovat ehtineet itää. Vaihtelevat säät koituvat helposti pienten alkujen tuhoksi. 

Puutarhahulluuteni on täyttänyt taimilla kaikki mahdolliset ikkunalaudat ja pöydät, meillä syödään keväisin sohvalla koska pöydät on varattu esikasvatukseen. Jatkuva huoli on kastelusta, jos ei näitä kasvivauvoja koko ajan sumuttele, niin nuupahtavat, koska varsi on hento ja reagoi heti kuivuuteen.  Puhumattakaan vauvojen ulkoiluttamisesta, näitä kun on muutama sata, ja kaikkien pitää saada raitista ilmaa. Karaiseminen on tärkeää, ettei olosuhteiden muutos olisi liian dramaattinen istutusvaiheessa.

Mutta viikon suurin operaatio oli vanhojen alppiruusujen pelastaminen tuttavan takapihalta. Ne olisivat päätyneet kaivinkoneen ruoaksi, mutta ehdin lapion kanssa ensin paikalle. Muutaman tunnin väännön jälkeen ne olivat peräkärryllä ja matkalla kohti uutta kotia. Kaivoin heille uudet kuopat lajitovereiden viereen. Ja vaikka kuopan kaivaminen on yleensä vähän epäedullinen teko toiselle, niin tässä tilanteessa päin vastoin. 20 säkillistä rhodomultaa kuopan pahjalle ja runsaasti vettä sekä keskustelua, se toivottavasti saa heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi. Toivon uusille alppiruusuilleni onnea ja pitkiä eläkepäiviä uudessa hoivakodissaan. 

Jos elämän säilyttäminen olisi kaikkien ensisijainen päämäärä, eikä se säilyttäminen olisi vain oman ruumiin ennenaikaista balsamointia, niin ehkäpä maapallo lähtisi pyörimään toiseen suuntaan. Mutta tämä on vain keski-ikäisen ihmisen fantasiaa.